tiistai 12. maaliskuuta 2013

Aika


H - Kun juoksee tarpeeksi kauan, unohtaa miksi ylipäätänsä juoksee. Minne minulla on kiire? 

Aika rientää, vaikken tahtoisi. Sanotaan, että aika parantaa haavat. Ehkä näin on, mutta aika tuo tullessaan myös ikävän. Hän olisi täyttänyt tässä kuussa vasta 66. 

Aikaa on kulunut. Olohuoneen lattialla istuva poika näyttää jo niin kovin isolta. Hän osaa ryömiä huimalla vauhdilla, ja vaatia kovaan ääneen päästäkseen isänsä syliin. Nostan hänet usein istumaan vatsani päälle, ja seurustelemme siinä erilaisten leikkiemme parissa. Jään usein ihmettelemään häntä. Katson, miten kevätaurinko herättää hänen kultaiset hiuksensa täyteen loistoonsa. Seuraan pojan hiusrajaa, ja ihmettelen, miten kovasti se muistuttaa omaani. Aina välillä havahdun parahdukseen, jonka itse päästän ilmoille pienten nyrkkien repiessä rintakarvojani. 

Ei-sana, herättää naurunpurskahduksen, hän on aina niin iloinen. Hymy, joka kirkastaa aina kasvoni. Pojan kasvot muuttuvat totisen tutkivaksi, kun annan hänelle rintakarvojeni sijaan kännykän tutkittavaksi. Pienet kädet kääntelevät sujuvasti puhelinta, ja sormet käyvät tarkasti läpi jokaisen yksityiskohdan.

Hän on silmissäni täydellinen. Reipas pieni poika, joka meni tänäänkin niin kiltisti nukkumaan, vaikka kuume ja flunssa vaivaavat. Viedessäni pilkottua valkosipulia vastustamaan hänen nenänsä tukkeutumista, kerroin rakastavani häntä, suukotin, ja jätin pupua halivan Alarikin nukkumaan. Ainakin hänen kanssaan vietetty aika menee juuri niin, kuin pitääkin.

Nyt taidan väkisintunkeutua murun kainaloon hakemaan rapsutuksia pitkän päivän päätteeksi. Mikäs sen parempi paikka, kuin olla kiinni oman rakkaan kyljessä.

Hyviä unia.


Kuva: http://www.anotherpartofme.com/wp-content/uploads/2012/08/Four-Seasons.jpeg

4 kommenttia:

On mahtavaa saada kommentti, kysymys taikka palaute. Anna palaa! :)