Kahden kesken

Huivi: Seppälä, neule: Noa Noa, mekko: äidin arkistoista

A - Äitini palasi viime viikolla parin viikon lomareissultaan Lapista, ja tuli tietysti saman tien katsomaan ikävöimäänsä pikkupoikasta (ehkä tytärtäänkin ja huippuvävyään). Ikävä oli ollut kova, ja siksi hän ehdottikin, että me H:n kanssa pitäisimme seuraavalla viikolla vapaaillan ja menisimme vaikkapa treffeille. Näin hän saisi viettää yhden iltapäivän ja illan laatuaikaa tyttärenpoikansa kanssa.

Eilisillan koittaessa meille annettiin leffaliputkin kouraan ja käskettiin pitää hauskaa. Pikkuinen jäi tyytyväisenä naureskelemaan mummonsa ja pappansa seuraan. 

Klassikkomusikaali uudistettuna elokuvaversiona huippunäyttelijöin varustettuna toimi. 2 h 40 min meni yhdessä hujauksessa. Leffan jälkeen käppäilimme pienessä vesisateessa Castle-brittipubiin, jossa saimme pitkästä aikaa keskittyä toisiimme ja puhua asioista, jotka olivat liian vähälle jääneet. 

Kiitos äiti! ♥

Kahden tanssi

H - Isyydentunnustus oli kieltämättä pettymys. Olin psyykkisesti valmistautunut vastaamaan tylyihin kysymyksiin järkähtämättömällä itsevarmuudella. Meidät vastaanottanut nuori naishenkilö oli kuitenkin asiallinen ja mukava. Hän varoitteli meitä henkilökohtaisista kysymyksistä, jotka olivat:

1. Minä vuonna olette alkaneet seurustelemaan?
2. Minä vuonna olette muuttaneet yhteen?

Eli kaunis suora on 2010, 2011 ja lapsi vuonna 2012. Eivät tämmöiset kysymykset ainakaan minua saaneet loukkaantumaan. Niistä saa kuitenkin sen käsityksen, että toimiva ja onnellinen parisuhde mitataan ajassa? Ehkä joidenkin mielestä, mutta itse en lähtisi määrittämään sitä aivan niin.

A kertoi minulle raskauden loppupuolella vauva-ajan säännöstä: Ensimmäisen vuoden aikana ei saa erota. Suoraan sanoen melkein suutuin hänelle pelkästään asian mainitsemisesta, mutta näin jälkeenpäin olen sisäistänyt säännön tarkoituksen.

Vauva mullistaa pariskuntien elämän, ja näin rakastavaisista kasvaa vanhemmat. Vauva on joka puolella, joka ikinen hetki. Pienokainen on yht'äkkiä iltaisten halihetkien aikaan nälkäinen, ja päätyy nukahtamaan rakastavaisten väliin. Hämärässä makuuhuoneessa äiti tutkailee pientä lastaan, ja isä tyytyy tuijottamaan rakkaansa takaraivoa. Yöunet jäävät vähäisiksi ja ärtyneisyyttä on huomattavissa kummassakin. Intohimon hetket ovat enää vain muisto ja hormonit jatkavat myllerrystään. 

Tästä kaikesta huolimatta vanhemmuuden ja parisuhteen yhteistyö on meillä lähtenyt hyvin käyntiin. Nautimme perhe-elämästämme, ja saamme aina silloin tällöin aikaa myös toisillemme. Jos minulla on jotain tavoitteita tässä elämässä, niin se on olla onnellinen. A:n kanssa se on helppoa, joten minun täytyy pitää hänestä kiinni. Ajatus siitä, että rakkautemme ei kestäisi lapsen/lapsien kasvatusta on mahdoton. Täytyy vain uskoa, että joissakin tosielämän saduissa on onnellinen loppu. Eihän sitä ilman uskoa jaksa edes yrittää.

Aloitimme murun kanssa lavatanssikurssin, ja huomenna olisi jo neljäs kerta edessä. Alarik saa nauttia mummien hoivasta, kun vanhemmat ovat hetken vain kaksistaan. Poika tuli elämäämme mullistaen sen, mutta jonain päivänä hän myös muuttaa pois kotoa, eikä sekään jää kauas mullistuksesta. Sinä päivänä, me olemme jälleen kahden. Sinä päivänä meidän tulee edelleen osata katsoa toisiamme, kuten katsomme nyt. Osata sanoa, että rakastan sinua eniten tässä maailmassa. Tästä haluan pitää kiinni, sillä tämä on meidän tanssi.